Historiallinen, humoristinen sarja

Olen jo usean tuotantokauden ajan seurannut tv-ohjelmaa nimeltään Dawnton Abbey. Sarja on kulttuurillisesti ja historiallisesti kiinnostava ja käsittelee tärkeitä historiallisia tapahtumia ja ajanjaksoja kuten Titanicin uppoaminen, ensimmäinen maailmansota, espanjantauti-pandemiaa, sotien välistä aikaa ja Irlannin vapaussotaa. 

Ohjelmassa seurataan rikkaan Granthamin jaarlin ja hänen perheensä ja palvelijoidensa elämää kuvitteellisessa Dawnton Abbeyn kartanossa Pohjois-Yorkshiressa.

Ohjelma tuo esille  mielenkiintoisella tavalla myös eri yhteiskuntaluokkien roolit, luokkaerot, sekä valtasuhteet. Ohjelmassa seurataan rutiköyhän palveluskunnan elämää kartanon alakerrassa, sekä huippurikkaiden aatelisten elämää jättiläismäisessä kartanossa. Palveluskunta on suuressa roolissa aatelisille, ja joku palvelusväestä on aina valmis kuuntelemaan jos jollakulla on murheita, mikä tuokin joskus ongelmia aatelisväelle, sillä aina eivät kaikki palvelusväestä ole yhtä luotettavia kuin toiset. Luokkaerot näkyvät myös henkilöiden pukeutumisessa ja hiustyyleissä. Palvelusväkeläiset ovat pukeutuneet työasuihin ja hiukset on laitettu yksinkertaiselle nutturalle. Aatelisväen vaatteet taas ovat hienointa silkkiä ja hiusten laittoon on käytetty tunteja joka päivä. Vaikka luokkaerot on huomattavissa selvästi, on sarjassa silti kuvattu hyvin palvelusväen ja aatelisten välisiä lämpimiä välejä. Aateliset ovat valmiita auttamaan ja antamaan rahallista apua palvelijoilleen, jos he sitä tarvitsevat. Myös auttavaa olkapäätä tarjotaan aina molemmilta puolilta toisille.

Sarja kuvaa myös hyvin teollisuuden kehitystä ja aikakausien muuttumista. Rikkaat maanomistajat ovatkin yht äkkiä pulassa kun teollistuminen alkaa, eivätkä heidän varansa olekaan niin suuressa merkityksessä enää. Myös muun "teknologian" kehitystä kuvataan hyvin niin puhelimien, kuin musiikkilaitteidenkin saapumisella. Kaikista vanhoillisimmat aateliset eivät ole valmiita siirtymään seuraavalle aikakaudelle ja jopa puhelimen käyttö tuntuu vastenmieliseltä ajatukselta. Nuoret vapaamielisemmät ihmiset taas ottavat kehityksen ilomielin vastaan ja toivovat, että maa kehittyy Yhdysvaltojen tasolle.

Sarjan näyttelijät ovat todella lahjakkaita ja osaavat näytellä roolejaan erinomaisesti. Sarja kuvaa historiallisia tapahtumia nykyihmiselle mielenkiintoisella tavalla ja saa varmasti jokaisen mielenkiinnon heräämään. Vaikka sarja sijoittuu kymmenien vuosien päähän, on sitä mukava seurata, sillä se on toteutettu modernilla ja humoristisella tavalla. Voisin suositella sarjaa kaiken ikäisille.

Ny Carlsberg Glyptotek

Kävin muutamia kuukausia sitten Kööpenhaminassa perheeni kanssa ja siellä ollessamme vierailimme useissa eri museoissa. Yksi niistä museoista kuitenkin on noussut minulle ihan muiden yläpuolelle ja siitä tulikin kaikkien aikojen lempimuseoni. Museo josta puhun on Kööpenhaminan Ny Carlsberg Glyptotek. Museorakennus on aivan eri maailmasta kuin mitkään suomalaiset museot. Museo on todella suuri ja sen kattoa koristaa suuri lasikupoli, josta valo pääsee sisään museoon. Museota ympäröivät myös useat pilarit ja koristeelliset patsaat. 

Museo on melko keskellä Kööpenhaminan ostoskatuja ja keskustaa ja siis kävelymatkan päässä tapahtumista. Museossa emme menneet millekään kiertoretkelle, vaan päätimme kierrellä museossa itse omaan tahtiin. Museossa oli todella paljon porukkaa, mutta silti tuntui kun siellä olisi ollut vain muutamia ihmisiä, sillä rakennus oli niin suuri, että ihmiset ikäänkuin hukkuivat sinne. 

Näyttelyssä siellä oli antiikin Kreikka mihin kuului patsaita antiikin Kreikasta, sekä Egypti missä oli näytillä muumioita, egyptin vanhaa rakennuskulttuuria, egyptiläisiä jumalia ja kalliokaiverruksia. Aiheet olivat todella paljon mieleeni, sillä ne ovat kiinnostavia, sekä niistä löytyi paljon mielenkiintoisia esineitä ja teoksia. 

Antiikin Kreikan näyttelyssä näimme paljon valkoisia patsaita kreikkalaisista. Patsaat olivat juuri sen tyylisiä kun voikin kuvitella antiikin Kreikasta. Patsaissa oli aivan upeita yksityiskohtia, joista näki kuinka taitavaa käsityö on muinoin ollut. Jotkut patsaat olivat ajan saatossa vaurioituneet, mutta suurin osa oli säilynyt melkein täysin ehjinä.

Kreikka-näyttely oli hyvä, mutta vielä enemmän pidin Egypti-osiosta. Osio oli todella suuri ja osa-alueita oli useampia. Ensimmäisenä näyttelyn alkaessa astuimme valtavaan saliin, joka oli täynnä patsaita Egyptiläisistä jumalista ja eläimistä. Patsaat olivat yksinkertaisia, mutta silti todella mahtipontisia ja upeita. 

Eniten Egypti-näyttelyssä pidin muumio-osuudesta. Erään suuren salin seinällä oli suuri ovi, jonka avattuaan pääsi pimeään käytävään, jossa ainoina valoina toimivat lattiassa olevat siniset led-valot. Käytävä oli pitkä ja se jatkui suurina portaina alas ja vei syvälle maan alle. Lopulta päästiin suureen hämärään huoneeseen, joka oli täynnä muumioita. Ne olivat hyvin vaikuttavia ja oli outoa ajatella, että sisällä oli todellakin jonkun ihmisen ruumis. Seiniä koristivat egyptiläiset hauta-arkut, jotka olivat värikkäitä ja koristeellisia. Tästä suuresta huoneesta pääsi vielä käytäville, jotka johtivat huoneisiin missä oli egyptiläisiä astioita ja pieniä esineitä, yhdessä huoneessa oli myös pieni vähän niinkuin luola, jossa oli hämärästi valaistu uima-allas.

Koko museokokemuksen kruunasi se kun lopuksi menimme museon keskellä olevaan sisä-puutarhaan. Alue oli valtava ja se muistutti puistoa, siellä oli penkkejä, suihkulähteitä, patsaita, paljon viherkasveja ja kukkia, sekä kauniita pylväitä.

Pidin museosta erityisesti siksi, että se oli sekä ulkopuolelta, että sisältä todella kaunis, se oli monipuolinen ja asettelu oli onnistunut hyvin,kun kulki eri puolilla museota tuntui kuin olisi joka huoneeseen mennessään astunut uuteen maailmaan ja joka asia oli mielenkiintoa herättävä.

Heinolan taidemuseo

Olen käynyt useissa museoissa elämäni aikana, mutta ehdoton suosikkini kotimaisista museoista on aina ollut Heinolan taidemuseo. Olen kyseisessä museossa vieraillut varmaan ainakin kymmenen kertaa, silti joka kerta pidän siitä yhtä paljon ja jaksan käydä kaikissa paikoissa uudestaan.

Rakennus on valmistunut 1820-luvun lopussa, jonka jälkeen se on toiminut yksityisomistuksessa. Vuonna 1986 siitä tuli käsityöläistalo ja vasta vuodesta 1991 se on toiminut Heinolan taidemuseona. Taidemuseon kokoelmaan kuuluu yli 600 taideteosta, jotka ovat suurilta osin suomalaista taidetta. Pidän museon ulkonäöstä ja olemuksesta, sillä se on melko pienen ja yksinkertaisen näköinen rakennus pienessä kaupungissa. Varsinkin kesäisin museon ympäristö on todella kaunis, sillä vaikka paikka on ihan Heinolan keskustassa, on museon sisäpihalla todella kaunis vihreä puutarha ja suihkulähde. Taidemuseon ympärillä samassa pihapiirissä on myös muita museoita ja kulttuurillisia kohteita kuten kesäisin toimiva suosittu Heinolan kesäteatteri.

Yleisessä taidenäyttelyssä on esillä paljon astiastoja ja ihan normaaliin kotiin kuuluvia vanhoja esineitä kuten koristeellisia tuoleja ja tauluja. Eniten taidemuseossa pidän huoneesta, jossa on vanha hammaslääkärin vastaanotto. On mielenkiintoista huomata kuinka paljon niinkin yksinkertainen asia kuin hammaslääkärin vastaanotto on muuttunut vuosien varrella. Huoneessa on vain vanha tuoli, vateja ja muutamia hyvin yksinkertaisia työkaluja hampaiden hoitoon. Toinen lempihuoneeni taidemuseossa on siellä oleva kirjastohuone. Olen pitänyt siitä aina todella paljon ja minusta siellä on upea tunnelma. Koko huone on aivan täynnä kirjoja lattiasta kattoon saakka, eikä huoneessa ole mitään muuta kuin vanhat kirjastoportaan kirjojen lisäksi. Kirjoja on kolmella eri seinällä ja yksi seinistä on täynnä isoja ikkunoita, jotka valaisevat huoneen.

Heinolan taidemuseossa on kiva vierailla ja siellä saa helposti ajan kulumaan eikä sen huoneisiin tai antiin kyllästy. Vaikka ei olisi taiteesta kiinnostunut, voi silti siellä vierailla vain siksi, että rakennus on kotoisa ja viihtyisä, sekä pihapiiri on todella mukava ja kaunis.

Vadelmavenepakolainen

Kävin elokuvissa katsomassa elokuvan Vadelmavenepakolainen. Elokuva kertoo suomalaisesta Mikosta, joka on täysin rakastunut ruotsalaisuuteen. Perisuomalaiseen perheeseen syntynyt Mikko antaisi mitä tahansa saadakseen elää ruotsalaisena. Ruotsalaiseen elämään Mikko saa tilaisuuden kun hän tapaa elämäänsä kyllästyneen ruotsalaisen Mikael Anderssonin. Mikael suunnittelee itsemurhaa ja antaa siksi Mikolle passinsa ja tietonsa. Mikko saa vihdoinkin itselleen kauan haluamansa ruotsalaisuuden. Ongelmia alkaa syntyä kuitenkin heti kun Mikko muuttaa ruotsiin ja menee tapaamaan uutta äitiään ja tapaa samalla siskonsa, josta Mikael ei ollut maininnut hänelle mitään. Soppa on valmis kun Mikko-Mikaelin sisko alkaa epäillä koko juttua, vaikka ei olekaan nähnyt veljeään vuosiin.

Elokuvassa käsitelläänn mielestäni aika paljon oman itsensä löytämistä ja sitä millainen ihminen saa olla. Tämä aihe on nykymaailmassa todella ajankohtainen ja koskettaa kaikkia ihmisiä. Nykypäivänä erityisesti monilla nuorilla on paineita yhteenkuuluvuudesta ja massan mukana liikkumisesta, niin oli myös Mikolla. Mikon hyvin suomalainen isä poltti kaikki Mikon ruotsinkieliset lehdet ja kirjat ja kielsi Mikkoa opiskelemasta ruotsia. Isä yritti opettaa mikolle mahdollisimman suomalaisia tapoja kuten saunominen ja opetti kovan käden kautta kuinka aina kuuluu kannustaa suomalaista voittoon. 

Elokuvassa Mikko on muutenkin hieman erilainen kuin muut. Hänen luokkatoverinsa kiusasivat häntä erilaisen aolemisen takia ja isä yritti varmasti suojata poikaansa silt', muttei tajunnut, että teki pojalle vain hallaa kontrolloimalla liikaa ja näyttämällä liikaa esimerkkiä siitä millainen ihminen Mikosta pitäisi tulla.

Uskon, että yhteenkuuluvuudentunteen takia Mikko harkitsi myös tekevänsä itsemurhan ja toivoi, että päättämällä elämänsä, hän saisi olla sellainen kuin halusi olla.

Elokuvassa käsiteltiin myös humoristisella tavalla suomalaisten ja ruotsalaisten eroja tapakulttuurissa. Elokuvan teemaan ja sanomaan sopivasti ruotsalaisuutta yritettiin kaunistella ja taas suomalaisuutta ja suomalaisen perheen elämää yritettiin hieman koventaa.

Jessika ja sen pentu

Kävimme luokkani kanssa Lahden kaupunginteatterissa 3.12.2014 katsomassa esitystä nimeltä Jessikan pentu. Esitys oli mukavalla tavalla humoristisesti tehty, mutta käsitteli silti tärkeitä vakavia aiheita, kuten yhteenkuuluvuuden tunne, perheriidat ja oman itsensä löytäminen. Esitys kertoi Jessikasta ja hänen puolisostaan, äidistään ja heidän koirastaan Jekusta. Myös pariskunnan poika Ilves oli tärkeässä roolissa näytelmässä, vaikka emme häntä lavalla nähneetkään. Näytelmä kertoi Jessikasta ja hänen elämästään koittaessaan sietää teknologiaa rakastavaa miestään ja hankalaa äitiään. Jessika itse on ahdistunut ja hänellä on tarve pääsät kaupungista luonnon helmaan elämään. Yhdessä perheensä kanssa Jessika yrittää luoda näytelmää, jonka voi näyttää pojalleen Ilvekselle esimerkkinä kasvatuksesta, joka Ilveksen olisi pitänyt saada. Mielestäni käsikirjoittaja oli saanut upeasti yhdisteltyä esityksen palaset toisiinsa siten, että jokainen katsoja varmasti ymmärsi esitystä jollain tasolla ja pystyi ehkä jopa samaistumaan siihen.

Teatteriin päästyämme luokkamme kokoontui yhteen ja puhuimme niitä näitä. Olimme esitystä edeltävinä päivinä käyneet läpi sitä koskevia juttuja ja tutustuneet esitykseen. Huomasin, että vaikka olimmekin teatterissa omalla ajallamme ja vaikka seuraavana päivänä olikin koe, olivat kaikki silti hilpeällä tuulella ja iloisella mielellä paikan päällä. 

Kävimme jo päivällä aiemmin ostamassa liput Kean kanssa näytelmään, joten saimme ihan eturivin paikat. Siispä esityksen alkaessa kävimme istumaan isommalla porukalla eturiviin ja odotimme jännittyneenä esityksen alkua. Katsomossa ei ollut suurta tunkua meidän luokkalaistemme lisäksi, vaan harmittavasti useita paikkoja oli tyhjänä. 

Kun esitys alkoi, tuntui alkukohtaus hieman tylsältä ja  ajattelin pahinta. Onneksi kuitenkin yksi esityksen "hahmoista" Jekku-koira tuli pelastamaan tilanteen heti alussa ja yleisö räjähti nauruun. Jekku-koiran esiintulo oli näyttävä ja pidin Jekkua aluksi humoristisena ja hauskana hahmona, mutta esityksen edetessä alkoi Jekun tärkeys kasvaa ja Jekusta kuoriutui jotain aivan muuta kuin koira. Jotkut saattoivat pitää Jekkua jopa esityksen päähenkilön Jessikan mielikuvituksen tuotoksena tai kuvailuna Jessikan ajatuksista. Itse en oikein ole vieläkään päättänyt minkä mielipiteen itse muodostaisin Jekun roolista Jessikan elämään, mutta pidän tilanteesta, jossa vaihtoehtoja on useita.

Melkein joka kerta kun katsoihin muihin yleisössä oleviin, huomasin, että he nauroivat tai olivat muuten vain tunteellisia. Monissa kohti koko yleisö nauroi yhteen ääneen, mutta näin jälkeenpäin kun ajattelee tilanteita, joissa yleisö nauroi, ne olivat ehkä kaikista vaikuttavimpia ja syvällisimpiä kohtauksia.

Esitys herätti aivan varmasti todella paljon keskustelua ja ajatuksia. Pohdimme esityksen jälkeen kaikki esityksen merkitystä ja asioiden tarkoitusta. Monissa kohti ihmiset olivat eri mieltä asioista ja olivat tulkinneet asiat eri tavalla. Kuitenkin kaikki olivat samaa mieltä siitä, että esitys oli todella hyvä ja tunteita pintaan nostava. Mielestäni käsikirjoitus oli erinomaisesti onnistunut ja näyttelijöiden suoritukset ja muuntautumiskyvyt olivat huikeita.